Olen viime aikoina pohtinut paljon Ystävyyttä ja sen monisäikeisyyttä. Mieleeni tulvii kiitollisuutta ajatellessani ystäviäni – jokaista omanlaistaan persoonaa, omine tapoineen ja elämäntarinoineen. Mutta onko ystävyydellä ikärajaa?
Mielestäni ystävyys on syvää yhteyttä toisen ihmisen kanssa – iästä tai muustakaan ulkoisesta piittaamatta. Olen saanut tavata isovanhemmistani vain yhden, ja hänkin menehtyi minun ollessani teini. Olen kokenut jonkinlaista yhteyden kaipuuta isovanhempiani kohtaan, erityisesti isoäiteihini, joita en koskaan saanut tavata. Elämääni on kuitenkin pienestä pitäen kuulunut myös iäkkäämpiä ihmisiä, ja minussa on jonkinlainen sisäänrakennettu kunnioitus vanhempia ihmisiä kohtaan. Toisten kunnioittaminen on ollut minulle aina itsestäänselvyys – se on arvo, joka kantaa edelleen.
Tuo kunnioituksen tunne vahvistui nuorena aikuisena ollessani lähihoitajaopintoja suorittaessani työharjoittelussa ikäihmisten hoivakodissa. Työelämä oli minulle tuolloin vielä kovin uutta, ja työ ikäihmisten parissa vierasta. Näin jälkikäteen tuota aikaa muistellessani täytyy myöntää, että kyseiseen työharjoitteluun meneminen jännitti. Olin kyllä tottunut eri-ikäisten seuraan, mutta koin jonkinlaista ulkopuolisuuden tunnetta ja mietin, ettei minulla – nuorella ihmisen alulla – ole iäkkäämmille ihmisille mitään annettavaa. Olinhan itse vasta täysi-ikäisyyden kynnyksellä ja elämänkokemukseni aivan toisenlainen kuin varttuneemmalla väellä.
Ennakkoluuloni osoittautui kuitenkin täysin vääräksi, ja lyhyt matkani näiden asukkaiden kanssa oli oikein antoisa! Ennätin harjoitteluni aikana tulla tutuksi palvelukodin asukkaiden kanssa ja kumppanuussuhteeni heidän kanssaan syveni. Mieleenpainuvin henkilö tuolta harjoittelujaksolta oli eräs hieman alle satavuotias rouva, jonka kanssa koin syvää yhteyttä – ystävyyttä – jo heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Hänellä ei ollut enää paljonkaan keinoja kommunikoida sanoin, mutta toimimme elekielin ja erilaisin luovin tavoin.
Sanojen puuttumisesta huolimatta koin, että ymmärsimme toisiamme, ja välillämme vallitsi alusta alkaen rauha ja luottamus. Jokainen työvuoroni alkoi ja päättyi juuri tämän ikäihmisen kanssa. Saatoin viettää pitkiäkin aikoja hänen kanssaan ollen läsnä ja keksien erilaista käsillä tekemistä, mistä hän kovasti vaikutti pitävän. Hankalina päivinä välillämme vallitseva syvä yhteys toi minulle lohtua, jota muistelen edelleen lämmöllä. Tuo välillemme nopeasti syntynyt ja voimistuva yhteys oli silloiselle, nuorelle minulle todella merkittävä. Siitä syveni haluni nähdä ihmiset yli ikärajojen ja hakeutua työskentelemään nimenomaan ikäihmisten pariin.
Olen työskennellyt koko ikäni sosiaali- ja terveysalalla, ja viimeiset yli 10 vuotta ikäihmisten parissa. Näinä vuosina olen kohdannut lukuisia erilaisia persoonia, kuullut mitä mielenkiintoisimpia elämäntarinoita sekä saanut jakaa lyhyitä – ja välillä vähän pidempiäkin – ajanjaksoja heidän kanssaan. Olen oppinut valtavasti iäkkäiltä asiakkailtani, mutta koen, että olen voinut myös itse rikastuttaa heidän elämäänsä. Tämä on helpottanut myös kaipuutani tapaamattomien isovanhempieni suhteen.
Koen olevani etuoikeutettu saadessani jakaa elämääni niin monien elämänviisaiden ikäihmisten kanssa. Nuo jaetut hetket ovat pitäneet sisällään iloa ja surua, naurua ja itkua, maailman ihmettelyä, elämänkokemusten jakamista sekä etsimistä ja löytämistä – siis kaikkea, mitä elämä yleensäkin. Vaikka maailma ympärillämme horjuu nykyään melkoisen paljon, yhteys ihmisiin säilyy. Se on kantava voimavara, joka kannattelee läpi vaikeidenkin aikojen. Ystävyyden voisikin mielestäni kiteyttää olevan yhteyttä sekä yhdessä kokemista ja jakamista – ja se on Ystävyyden todellinen ilo!
Emilia Kiiski
Palveluvastaava, Kotona Asuen Seniorihoiva Tampere
