HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Ihmisten ilmoille

Ensimmäinen työvuoroni Annan luona käynnistyy vauhdikkaasti. Kun soitan ovikelloa, Anna on kenkiä vaille valmis lähtöön. Toivotamme hyvät huomenet, teemme lennossa sinunkaupat ja nakkaan evääni jääkaappiin.

Kohta mennään. Sinä ajat tuota”, Anna osoittaa isoa, pyörillä vedettävää kauppakassia, josta päättelen määränpäämme. Kumartuessaan pukemaan kenkiä Anna hengästyy kovasti. On pakko istua hetki ja vain huohottaa.

Jaksat kuitenkin käydä vielä kaupassa?” varmistan. ”Minäkin voin…

Hulluksihan sitä tulisi, jos ei enää edes kauppaan pääsisi. Pitää liikkua, ettei ihan mökkiydy. Tuosta kulmalta päästään kätevästi mummobussilla.

Näin Anna nimittää pikkubussia, joka kiemurtelee tunnin välein noukkimassa kyytiläisiä reitillään kauppakeskukseen.

Pysäkille mennään hyvissä ajoin. Odotellessa saatetaan saada juttuseuraa naapuritalossa asuvasta ystävästä, jolla on sama matka. Koronarajoitukset sallivat 10 matkustajaa; onneksi mahdumme kyytiin.

Navigointia uudessa ja hämärässä

Anna näkee hyvin vähän, joten apunamme on kahdeksan pyörää. Ostoskärryt ovat Annalle riittävän suuri kiintopiste minun ja ostossaaliimme sijainnin hahmottamiseksi. Rollaattori taas toimii kätevänä puskurina: jos törmää johonkin, rollaattori ottaa iskut vastaan ensin. Näin opastivat hoitajat, jotka eivät kuntoutusjaksolla ehtineet taluttaa Annaa niin paljon kuin hänellä olisi ollut virtaa.

Rollaattori tarjoaa myös istumapaikan, kun on pakko lepuuttaa kipeää selkää tai haukata happea maskin reunan takaa. Hengitystä tihentää reistaava sydän, ja lisähaasteena ovat ”kuonokopat”, kuten Anna maskeja nimittää. Hän on saanut ensimmäisen koronarokotuksen, mutta jaksaa sinnikkäästi noudattaa varotoimia ihmisten ilmoilla.

Aikaa vierähtää, osittain siksi, että opastamme vuoron perään toisiamme. Vaikka Anna ei kauas näekään, valtava kauppa on hänelle tuttu. Hän tietää, mistä mitäkin normaalisti löytyy. Itse taas näen tarkasti, mutta paikka on minulle aivan uusi. Kylteistä käytävien yläpuolella ei aina ole apua: moni tuote on evakossa remontin ajan. Ihailen Annan kärsivällisyyttä. Ehkei ajanhukka paina siksi, että samalla saa tarvitsemaansa vaihtelua ja uutta äänimaisemaa kodin hiljaisuuden tilalle.

Palattuamme puran ostokset opetellen tarvikkeiden paikkoja. Näkövamma edellyttää, että asiat ovat oikeilla paikoillaan – muuten jää jokin tarvittava löytämättä. Anna haukkaa pienen lounaan, minä evääni. Hän on tyytyväinen kauppareissun saaliiseen ja pyytää etsimään pakasteesta valmiiksi kuhafileet, joista myöhemmin syntyy päivällinen. Siistin hellaa ja tasoja edellisistä kokkauksista, imuroin lattian. Anna selittelee, että kokatessa usein roiskuu, ”kun näkö on mitä on”.

”Onko se keittiön matto ihan kamala?” Anna kysyy ja kertoo haaveilevansa monenkirjavasta matosta, josta tahrat eivät helposti erotu. Häntähän ne eivät häiritse, mutta muilla pistävät silmään. Arvostan Annan intoa touhuta, pikku rajoitteista viis. Ruoanlaitto on hänelle rakas laji, eivätkä sitä iloa sotkut verota. Ehkä joskus laitamme ruokaa myös yhdessä, tuumimme kun on kotiinlähtöni aika.

Hoivanantaja, Johanna

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Haikea vuoronvaihto

Ovella on taas vastassa väsynyt Raija. Hän ei ole nukkunut edellisyönä juuri lainkaan. Tänään emme kuitenkaan ole lähdössä tuttua lenkkiä kiertämään, joten Raijalla on aikaa lepäillä sohvalla sillä aikaa, kun asetun silityslaudan ääreen. Raija on saanut jo pari kertaa palovammoja silityspuuhissa, joten sovimme, että jatkossa hän pyytää tehtävään apua.

Sillä välin kun pyykkikasa siliää, Raija esittelee olohuonetta koristavat, harvinaisen oranssit ruusut. Vielä kauniimmiksi ne tekee tarina: Raija kertoo onnitelleensa kimpulla vävyään tämän syntymäpäivänä – pilke silmäkulmassa, sillä kimppu jäikin hänen omaksi ilokseen.

”Miehet kun eivät niin kukkasista välitä. Sitä paitsi ajatushan on tärkein: muistaminen, joka ei ole mikään itsestään selvyys enää minun iässäni. Ja hyvän vävyn olen saanutkin”, Raija myhäilee.

Pyykkiä silitellessäni kurkistan kirjahyllyyn. Raijalla on lukuvuorossa vuosien takaa tuttu Soita minulle, Helena. Kirjasarjan rakkaustarina – niin ennalta-arvattava kuin se osittain onkin – on saanut hänet koukkuun. Mitä enemmän Raija kertoo, sitä virkeämmältä hän vaikuttaa. Ajatusten vaihto on paikallaan, ja väsymys alkaa väistyä. Raija kertoo romaaniin eläytymisen saaneen hänet illalla ihan kyyneliin, vaikka niin ei ihan helposti käykään.

Vuosikymmeniä sitten kirjoitetut sanat johdattavat muistamaan vuosikymmeniä sitten koettuja tunteita. Onhan se hyvä välillä puhdistaa kyynelkanavia, toteamme molemmat.

Omanlaista, rakasta elämää

Raijan illalla kokemat suuret tunteet tiivistyvät nyt kaipaavaksi huokaukseksi, mutta kaikesta kertoilusta kuultaa hänen rakkautensa elämään: omanlaiseen, väsyneeseen ja välillä kivulloiseenkin. Koti on hänelle tärkeä, tuttu ja viihtyisä muistojen tyyssija. Raija kertoo istuskelleensa parvekkeella kesän mittaan monet valoisat, lämpimät illat, nauttineensa siellä iltateet seuranaan isotekstiset kirjat. Miehensä kanssa hänellä oli tapana ihailla siellä auringonlaskuja. Miehen poismenon jälkeen tapa jäi pitkäksi aikaa. Tutut puuhat kun ovat kovin erilaisia yksin. Taivaanrannan väritkään eivät hehku yhtä kirkkaina.

Itku hipaisee läheltä silmännurkkaa. En osaa oikein muuta kuin todeta, että tunteita saa tulla, ja ihmepä olisikin, jos ei pitkän yhdessäolon jälkeen niin kovasti kaipaisi. Toivon vielä ääneen Raijan muistavan, minkälainen selviytyjä hän on, ja miten syvissä surun vesissä hän pysyttelee pinnalla.

Juomme haikeina toistaiseksi viimeiset yhteiset kahvit ja kertaamme toisillemme, miten mukava on ollut tutustua. Seinäkalenterissa on jo huomiselle merkintä vakituisen hoivanantajan paluusta. Heidän tarinansa jatkuu taas, meidän päättyy tällä erää, kun palaan opintojeni pariin. Raija on liikuttunut ja hymyilee kiitoksena kaikesta yhteisestä. Niin minäkin hymyilen, maskini takana. Toivottavasti vielä tavataan, viimeistään sitten kun maskit ovat historiaa.

Hoivanantaja, Johanna

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Muistoja vuosien takaa

Soitan Raijan ovikelloa sovittuun aikaan. Hän tunnustaa muistaneensa väärin: että tulisin vähän myöhemmin. Paksun Hesarin selailu on vielä kesken. Vaikka se pursuu taas korona-aihetta ja uhkakuvia, vaikea Raijan on siitä luopuakaan. ”Minua eivät uutiset hätkäytä”, Raija vakuuttaa. Ja mikäpä on lukiessa, kun aikaa on.

Sovimme jo eteisessä, että teemme Raijan voimien mukaisen kävelylenkin. ”Ettet joudu kantamaan minua sitten reppuselässä kotiin”, Raija virnistää. Keppi on taas vähällä unohtua, huomaan uuden unohtelun toistuvan. Nappaamme mukaan roskapussit ja lähdemme kävelemään hiljalleen tuttua reittiä. Kävelylenkin aikana meillä on hyvin aikaa taas jutella ja vaihtaa kuulumisia. Tällä kertaa Raija haluaa muistella aikaa vuosien päähän ja huomaan, että Raijalla on tarve avautua ja kertoa elämästään. Siihen meillä on onneksi hyvin aikaa!

Kävellessämme Raija kertoo jääneensä eläkkeelle jo 55-vuotiaana. Siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli mahdollista. Pari viimeistä vuotta työ oli jo vähän tympinytkin, olihan takana yli 30 vuotta samassa paikassa. Mies jäi eläkkeelle samoihin aikoihin. Arvailen jo, että siitä se maailma sitten heille avautui. Mutta eläkepäivien varalle ei ollut mullistavia suunnitelmia. Mökkeilty oli jo aikaisemmin ja maailmaakin oli nähty, joten pian eläköitymisen jälkeen tehty Teneriffan-matkakaan ei ollut uutta ja ihmeellistä.

Edessä oli kiireettömämpi arki, enemmän aikaa mökkeillä ja käydä kävelyillä. Talvisin Raija kävi miehensä kanssa usein hiihtelemässä. Joko kauempana tutulla hiihtomajalla tai mökkirannassa järven jäällä. Yhteiset hiihtolenkit kuitenkin jäivät, kun polven tekonivel ei enää tuntunut antavan potkua sukseen.

Itsemyötätunnon taitaja

Mökki tuo Raijalle mieleen niin paljon edesmenneeseen mieheensä liittyviä muistoja, että hän voi siellä pahoin. Menneet tulevat mieleen valtavina hyökyinä ja ikävä kaihertaa, Raija kertoo. Hänellä on ihailtavaa myötäelämisen taitoa – myötätuntoa myös itseään kohtaan. On arvokas taito uskaltaa kohdata ja sanoittaa tunteitaan. Elämä saa olla sellaista kuin on, eivätkä muistot tai tunteet saa Raijaa suunniltaan. Hän ymmärtää, mistä tunteet kumpuavat, ja antaa itselleen luvan tehdä päätöksiä niiden perusteella. Aikansa kutakin. Mökillä käytiin yhdessä. Enää ei tarvitse, jos se ei kerran tunnu hyvältä.

Lenkin jälkeen huilaamme Raijan somassa olohuoneessa hetken ja pian valmistelemme yhdessä iltapäiväkahvit. Yhteiset, kiireettömät kahvihetket ovat muodostuneet jo rutiiniksi tapaamisillamme.

Mukavat kahvihetket herkutteluineen ja mahdollisuus osoittaa vieraanvaraisuutta ovat tärkeä elementti Raijan itsenäistä kotona asumista. Hoitokodeissa ja palvelutaloissa saatetaan olla yhteisten ruokailujen ja aikataulujen armoilla, ja liikkumavaraa on keittiöpuuhissa rajatummin, vieraanvaraisuudesta puhumattakaan.

Ihastelemme Raijan kasveja, jotka ojentelevat terälehtiään joka suuntaan. Yksi kasvi oli jo vähällä päätyä roskikseen, ”kun ei se mitään antanut”, Raija tokaisee. Onneksi joku oli neuvonut, että odota vielä, niin se kukkii uudestaan. Ja niinpä se antoi komeat kukat, joista on Raijalle paljon iloa.

Ihanaa, että hänellä on tarkka näkö tallella. Samoin kyky huomata ja arvostaa kauneutta ympärillään. Ja kun on eläkkeellä, sille on aikaa, pienissäkin asioissa. On ilo olla niitä hetkiä jakamassa Raijan kanssa.

Hoivanantaja, Johanna

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Elämä, raskaiden ja rakkaiden rutiinien summa

Raija on ovella vastassa väsyneenä. Aamuisin on haasteellista päästä sängystä ylös. Päivää ei voi aloittaa niin lokoisasti kuin mieli tekisi, sillä Raijan päivärytmi on mullistunut melkoisesti. Aamuherätykset ovat aikaistuneet. Raijan luona on aloitettu meidän – Kotona Asuen Seniorihoivan – käyntien lisäksi myös kaupungin kotihoidon käynnit, sillä kipeytynyt olkavarsi on rajoittanut toimintakykyä ja lisännyt sairaanhoidollisen avun tarvetta.

Muuttunut päivärytmi on uudistanut Raijan rutiinit, joita viitoittavat nyt sekä kaupungin kotihoidon työntekijän että minun käyntini. Kaupungin kotihoidon rooli on huolehtia sairaanhoidollisista tehtävistä aamuisin ja minä Kotona Asuen Seniorihoivan HOIVANantajana tuen Raijan toimintakykyä ja itsenäisyyttä olemalla apuna päivän eri askareissa iltapäivisin, mahdollistamassa mielekkäät ulkoiluhetket sekä olemalla seurana ja ystävänä vierellä.

Vetivätpä tyyny ja uni puoleensa aamuisin miten vahvasti tahansa, kaupungin kotihoidon hoitajan tuloa varten täytyy heräillä jo kahdeksalta ehtiäkseen tehdä aamutoimet rauhassa. Vaikka käynti on vain nopea piipahdus, odotusaika tuntuu pitkältä. Yhdeksästä kymmeneen Raija odottelee hoitajaa. Hän ei tiedä kuka sieltä on tulossa. Kehnon yön jälkeen herätykset tuntuvat vastenmielisiltä, etenkin painajaisten jälkeen tai kun hoitajan tulo viipyy.

Odotuksen jatkuessa TV-ohjelmat ovat tulleet tärkeäksi osaksi Raijan aamurutiinia, kuten huomaan monen muunkin asiakkaan kotona. Television hauskat klassikkohahmot, kuten Hyacinth Bucket, pitävät seuraa Raijan odotellessa. Yleensä hän ehtii katsoa joko Pokka pitää tai Sydämen asialla, riippuen siitä, monelta hoitajan aamukierto osuu hänen kotiinsa. Iltapäivällä viihdyttävät sarjat Isä Matteon tutkimuksia, vanha kunnon Pieni talo preerialla ja Kotiin takaisin.

Ihanan sitkeä ikiliikkuja

Viime kesänä seurasin viikoittain Raijan dosetin täyttöpuuhia. Varmoista otteista ja selkeydestä lääkearsenaalin jakorutiinissa liu’uttiin hiljalleen epäröintiin, eivätkä pikkupillerit pysyneet enää otteessa. Osa lipsui vääriin lokeroihin. Uuden lääkkeen annostelukin tuotti päänvaivaa. ”Miten se taas menikään: aamuin illoin vain kerran päivässä?” Syksyllä olikin siirrytty uuteen käytäntöön. Kaupungin kotihoidon aamuhoitaja antaa aamulääkkeet, loput Raija ottaa mittakupeista, joihin ne on valmiiksi annosteltu ja viereen kirjoitettu laput: päivälääke, iltalääke.

Hoitaja myös mittaa verenpaineen ja avustaa kättä kuntouttavassa jumpassa. Joskus Raija tekee jumpan itsenäisesti, jos hoitajaa ei kuulu ajoissa. Näen hänessä roppakaupalla motivaatiota huolehtia kunnostaan ja voinnistaan mahdollisuuksiensa, voimiensa ja saamiensa ohjeiden mukaisesti. Raija on lujasti kiinni elämän syrjässä niillä auttavilla rutiineilla, joita hänen arkeensa on muodostunut. Aamupalankin hän haluaa valmistaa itse. Sen jälkeen on joskus pakko vielä oikaista sohvalle torkkumaan. Ensimmäisten päiväunien aika on siis jo ennen puoltapäivää.

Me tapaamme iltapäivällä, ja silloin Raija mielii ulos. On ilo nähdä, miten ulkona liikkuminen on säilyttänyt rakkaan paikkansa Raijan päivärytmissä. Teemme lenkin jutustellen, hissun kissun ja helppoja kulkureittejä suosien. Raija jaksaa pienin askelin 40 minuutin lenkin eikä ohita ainoatakaan varpusta tai koiraa ilman lempeää tervehdystä. Sitten on aika levähtää kahvikupposen ääressä. Meillä on mukavasti yhteistä aikaa jatkaa mielenkiintoisia keskusteluja ja jutella maailman menosta. Ehdin myös auttaa Raijaa kotitöissä ja laittaa paikkoja kuntoon. Pian taas tavataan!

Hoivanantaja, Johanna

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Mieluiten kotona loppuun asti

Viime aikoina tärkeintä käynneilläni Raijan luona on ollut ulkoilu, seura ja sanavaraston aktivointi jutustelun avulla. Hoivanantajan käynnit ovat aina kunniapaikalla seinäkalenterissa. Ruoanlaittoapua Raija ei ole nyt tarvinnut, kun ateriapalvelun tilaukseen on koronan johdosta lisätty yksi ateria.  

Lenkille lähtiessämme viemme roskat, ja jos ateriapalvelun toimitus on odotettavissa poissa ollessamme, varaamme kylmälaukun rappukäytävään. Raija harmittelee, että kerran hän oli unohtanut kylmälaukun. Onneksi naapuri oli ottanut ruoat vastaan. Kaiken lisäksi Raija oli odottanut turhaan lenkkikaveriaan tien laidassa. Kumpi lie sekoillut päivissä, sitä hän ei tiedä.  

Raija kertoo kohdanneensa kadulla usein kannustavia hymyjä kävellessään keppeineen rollaattoria käyttävän ystävänsä kanssa. Pitkä ikä, ystävysten yhteinen harrastus ja liikkumisen sinnikkyys – ne kai ihmisiä hymyilyttävät.

Nyt yhteislenkit tosin ovat harventuneet. Raija toteaa, ”ettei meinaa enää pysyä kaverinsa menossa mukana.”

Kun olemme lähdössä, toinen ystävä soittaa. Raija on vähällä kaatua, keskittyessään puhelimeen ja unohtaessaan tukeutua keppiin. Välillä hän vaikuttaa hieman aikaisempaa huterammalta ja hajamielisemmältä. Kun ystäväpiiriä kerran on, kannattaa pyytää aina joku mukaan kävelylle, eikä mennä yksin.

Kävellessään Raija muistelee toisen miehensä viimeisiä elinvuosia palvelutalossa, kotona ja sairaalassa. Palvelutalosta jäi kurjiakin muistoja. Raija kävi joka päivä miestään katsomassa ja puheli ainakin tunnin, vaikkei mies pystynytkään enää kunnolla puhumaan. Kerran puoliso oli vähällä jäädä ruoanjaossa ilman ateriaa. ”Olisi kamalaa joutua sellaiseen paikkaan. Toivoisin kyllä, että voisin asua kotona ihan loppuun asti. Että sieltä sitten kannettaisiin ulos”, Raija toteaa.  

Hyvät yhdessä 

Muistelu jatkuu, kun Raija esittelee sukulaisiaan makuuhuoneen seinälle ripustetusta pienten valokuvarykelmästä. Lämpimimmin hän puhuu tyttärestään ja edesmenneistä miehistään – hän kun on jäänyt leskeksi jo kahdesti. Raija kaivaa esille kaksi vihkikuvaa. ”Minä niin tykkään näistä, että mielelläni katselen ja näytän näitä muillekin”, hän kertoo. Ensimmäisessä Raija on vasta 18 ja sulhanen 19. En malta olla kommentoimatta kuvasta hehkuvaa onnea.

”Onnellisia sitä oltiin, mutta harmi vain, ettei sitä kestänyt kuin seitsemän vuotta”, Raija toteaa. ”Me oltiin niin hyvät yhdessä.”

Leukemia vei ensimmäisen aviomiehen jo nuorena. Raija arvelee, että olisi menehtynyt itsekin, ellei hänellä olisi ollut 6-vuotiasta pikkutyttöä ja työtä. Kuultuaan isän poismenosta tyttö oli kysynyt, saisiko hän tulla äidin viereen nukkumaan. Totta kai sai. Läheisyys toi lohtua molemmille. Yhteinen suru, siitä selviäminen ja elämän jatkaminen eteenpäin hitsasivat heistä tiiviin kokonaisuuden, tiimin, joka on pitänyt yhtä ja auttanut puolin ja toisin. ”Hän on ollut minulle aivan mahdottoman ihana tytär. Ja minä olen ollut hänelle oikein hyvä äiti”, Raija kiteyttää. Voiko kahden sukupolven lujaa ketjua kauniimmin kuvata?      

Hoivanantaja, Johanna 

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Huh hellettä!

Tapaamme tänään helteisissä merkeissä. Tapaamisen aluksi huolehdin hyvin käsienpesusta ja desifionnista, puen kasvomaskin päälleni ja kerron Raijalle, että pidämme turvavälin tapaamisellamme. Tämä on nykyään uusi normaali! Aloitamme ruokailulla tällä kertaa. Viime kerralla suunnittelemamme lihakeitto vaihtuu uusiin perunoihin ja graaviloheen. Asunto on kuuma ja helle ei hellitä tänäänkään, joten Raijan tytär oli arvellut, että pidemmän kaavan mukaiset keitokset kuumentaisivat asuntoa liikaa.

Jatkamme kävelylenkille ja etsimme varjoisia reittejä, ettemme vallan paahdu. Täytyy muistaa juoda heti, kun palaamme reissulta. Raija näyttää autokatoksen, jossa sekä hänellä että naapuritalossa asuvalla rouvalla on paikka, vaikka kumpikaan ei autoa omistakaan. Vieraat saavat helposti autonsa parkkiin, senioriystävykset taas nauttivat varjoisasta lepopysäkistä.

Raijan ystävällä on tapana kurvata rollaattori parkkiin ja istahtaa sen istuimelle lepuuttamaan jalkojaan. Juttu luistaa. Hän houkuttelee Raijaakin ottamaan rollaattorin mukaan – jos ei muuten niin penkiksi. Raija ei vielä koe tarvitsevansa keppiä enempää tukea liikkumiseensa, eikä halua ottaa sitä riskiä, että rollaattori painaa ryhdin kumaraan. Jalatkin jaksavat toistaiseksi Raijan puolesta tunnista tuntiin kestävät lenkit ihan hyvin. Kävelylle Raija tahtoo aina, särki selkää tai ei. Kun varmistan, jaksaako hän, vastaus kuuluu: ”Pakko minun on päästä.”

Katoksen katonrajassa on vieretysten kolme linnunpesää. Raija kertoo, että keväällä siellä pääsi kuuntelemaan kunnon konserttia. Joskus lintuemo odotteli pitkäänkin ennen kuin lensi viemään matoa poikasilleen rupattelevien naisten lähdettyä. Ihanaa, leppoista menoa! hymyilen jälleen ystävysten arkiseikkailuille. Naiset soittelevat, kysyvät kuulumiset, ja jos molemmilla on hyvä vointi, tekevät treffit talon nurkalle. 

Sisällä täytän tuuletuslaitteen lokeroon kylmää vettä ja kylmäkallet. Johan viilentää tehokkaasti! Pöytäliinakin alkaa lepattaa. Laitteen ääreen on hyvä asettua tarkastamaan, että päivän lääkket on otettu oikein. Muutoksia on tehty taas. Lääkäri määräsi jo työvuosina aloitetun verenpainelääkkeen lopetettavaksi. Samalla kun uusi lääke oli tasannut sykettä, myös verenpaineet olivat laskeneet – ehkä liikaakin, Raija arvelee. 

”En minä ole mitään sen ihmeempiä temppuja tässä tehnyt, mutta on se nyt kumma, kun ei sydän asetu. Tämä väsymys on oikeastaan ainoa oire, jonka voinnissani huomaan”, Raija ihmettelee. Emme saa verenpainemittarista toivotunlaisia lukemia. Raija kertoo lapsenlapsensakin ihmetelleen isoja lukuja pulssin kohdalla, tunnustelleen kaulaa sekä rannetta ja todenneen, että eihän täällä tunnu pulssia ollenkaan! Laite sen vain jostakin löytää ja näyttää pumpulle isoja kierroksia. Vielä ei siis ole onnistuttu löytämään lääkkeiden toimivaa yhdistelmää ja annostusta.  

Sydän tuntuu huolettavan Raijaa nyt aiempaa enemmän, sillä hän kertoo katselevansa miehensä kuvaa olohuoneen pöydällä ja sanovansa: ”Kyllä minä täältä kohta tulen.” Ikävä on kova, ja elämä on jo antanut hänelle paljon. Vielä ollaan kuitenkin tiiviisti kiinni tässä hetkessä sekä tulevissa. Ihailen Raijan innostusta seurata maailman tapahtumia, joista Hesari pitää hänet ajan tasalla, lajitella tarkasti roskat, huolehtia kukista ja muistaa sukulaistensa syntymä- ja jopa nimipäiviä kortein sekä kukin. Pohdimme, montako kertaa ehdimme tavata kesätuurausteni merkeissä ja imuroisinko ensi kerralla, koska siivooja on lomalla. Onkohan Pariisissa lomailevalla sukulaisella yhtä kuuma kuin täällä, vieläköhän yllätyseroon päätynyt lapsenlapsi palaa yhteen rakkaansa kanssa ja saakohan naapuri kannettua paperinkeräykseen lehdet, joita Raija hänelle vie ne itse luettuaan? On ilo nähdä Raijan elämän pursuvan suunnittelua, arjen pieniä iloja ja mielenkiintoa hoitaa asioita – ja vielä suurempi ilo kokea niitä hänen kanssaan.

Hoivanantaja, Johanna 

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Ylimääräistä värinää sydämessä

Kun tapaamme Raijan kanssa parin viikon tauon jälkeen, kerrottavaa ja käveltävää on paljon. Raija pääsee huojentamaan terveyshuoliaan, reippailemaan melkein tunnin lenkin, maistelemaan valmistamaani keittoa ja kahvittelemaan. Lopuksi tarkistamme verenpaineen ja pulssin ja merkitsemme lukemat vihkoon. 

Kun kysyn tullessani Raijan vointia, hän vastaa, että on tässä ollut kaikenlaista ja päivät ihan sekaisin. Hän näyttää huolestuneelta ja saa totta puhuen minutkin hieman huolestumaan. Raija pyytää minut olohuoneeseen istumaan ja alkaa purkaa huolivyyhtiään.  

On käyty lääkärissä kerran jos toisenkin, maattu sydänkäyrillä, näyttäydytty taas apteekin vakiokasvona, aloiteltu uutta lääkettä ja aprikoitu, mistä oikein on kyse. Onni onnettomuudessa, että Raijan verenpaineita seurattiin kahdesti päivässä. Ihmettelimme, ettei Raija ollut huomannut sydämen sähäkkää toimintaa voinnissaan. Pulssi huiteli pahimmillaan 135:ssä, mutta hurja lukema paljastui vasta verenpainemittarista.  

Tytär tarttui toimeen ja vaati varaamaan lääkäriajan. Lääkärikin totesi käynnin erittäin aiheelliseksi, sillä sydänkäyrä kieli ylimääräisestä värinästä. Sykettä pyrittäisiin painamaan alas lääkityksellä. Verenpaineiden seuranta jatkuisi, mutta astetta jännittävämmissä merkeissä. ”Ei minua nyt pelota, mutta eihän se mukavalta tunnu, kun tällaista kuulee. Kyllähän sitä jää miettimään, että onko tämä nyt jotakin vakavaa”, Raija toteaa. 

Seurailen vierestä, kun Raija touhuaa tottuneesti dosetin ja lääkepakkausten parissa. Pakko sanoa, että hän vaikuttaa konkarilta, jolla on homma hallussa. Lääkkeet hän jakaa dosettiin, ja ne on helppo muistaa ottaa oikeaan aikaan, ruokailun yhteydessä. Vitamiineille ja ravintolisille on oma laatikkonsa, josta Raija muistaa ottaa tarvittavat pillerit, vaikkei niitä dosettiin varaakaan. 

Kysyn uuden lääkkeen sivuvaikutuksista. Raija arvelee sitä syypääksi aamuöiseen heräämiseen ja parituntiseen unen etsiskelyyn. Hän näkee usein myös painajaisia tai vauhdikkaita unia. Niitä hillitsemään on kokeiltu lääkettäkin, mutta silti hän kertoo edellisyönäkin käyneensä Venäjällä. Lääkearsenaalista on helpotusta moneen vaivaan, mutta kaikkea eivät napit ja tabletit ratkaise – ainakaan ensimmäisellä kokeillulla annostuksella. Lääkityksen säätö tuo aina tullessaan kokeilun, totuttelun ja odottelun jaksoja. Nyt on aluillaan uusi sellainen, jota seurailen mukana. 

Lääkäri-, laboratorio- ja apteekkikäynnit ovat syöneet aikaa Raijan rakkaalta kävelyharrastukselta. Raijan huolet näyttävät huojentuneen hänen päästyään sanoittamaan niitä ja tuulettamaan ajatuksia raikkaassa tuulessa, totean kun palaamme pitkältä lenkiltämme juuri sopivasti ennen sadetta. Vielä jää aikaa valmistaa kasvissosekeitto, juoda yhdessä kahvit ja merkitä muistiin, mitä verenpainemittari tällä kertaa näyttää. 

Hoivanantaja, Johanna 

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Yksinäistä ei ehdi tulla

Kun olemme vaihtaneet kuulumiset, suunnittelemme Raijan kanssa yhteisen iltapäivämme ohjelmaa. Raijalla onkin käynneille jo pääpiirteittäin tuttu runko, sillä hoivanantaja on käynyt jo useamman vuoden. Ensin seuraan dosetin täyttöä tulevan viikon varalle, lähtiessämme kävelylle viemme hänen huolella lajittelemansa roskat, ulkoillessamme juttelemme ja Raija saa minusta kuuntelijan elämänsä tarinalle. Kun palaamme, valmistan ruoan ja juomme yhdessä kahvit. Juttu jatkuu kaiken aikaa. Tarpeen mukaan autan myös muissa kodin pienissä askareissa ja lopuksi mittaan Raijalta verenpaineen.

Kun käymme ulkona tuulettumassa, olemme vähällä lähteä tuulen mukaan itsekin. Koiranilma kääntää puheemmekin koiriin. Raija muistelee lämmöllä rakasta susikoiraansa, jonka perään itki viikon; minä taas lapsuudessani meille tulla tuhissutta terrieriä, joka sekin on jo poissa. Viisaita eläimiä, suurisieluisia. Elämässä mukana kuin perheenjäsenet. Ymmärtävät paljon ja puhuvatkin, omalla tavallaan.   

Raija kertoo puolison sairastelun verottaneen hänen puhekykyään. Kun mies meni huonoon kuntoon, hän ei enää puhunut. Eikä enää Raijakaan. Kenenpä kanssa hän olisi jutellut? Pian hän huomasi, ettei enää oikein osannutkaan. Oli vaikea saada ilmaistua itseään. Vaikka hän miten haki, sanat olivat kuin piilossa. Lääkäri patisti käyttämään kieltä: Puhu, ei siinä muu auta. Tytär kantoi kirjastosta miltei kaikki löytämänsä isotekstiset kirjat – pienempää tekstiä eivät Raijan silmät jaksa pitemmän päälle lukea. Kun hän alkoi lukea ääneen, sanat palailivat. Puhe alkoi luonnistua, vaikka hän joskus joutuukin haeskelemaan sanoja. 

Naapurustossa Raijalla on juttukaveri. Erään yhteisen kävelyn päätteeksi naiset istuivat kadunvarteen, ja naapuri kertoi miehensä nukkuneen pois vuosi sitten. ”Sama täällä, kaksi vuotta sitten”, Raija kertoi. Naapuri alkoi itkeä, kohta itkivät molemmat. Se teki heistä ystäviä. Yhteistä on paljon. Joskus he kahvittelevatkin toistensa luona. 

Raijan elämässä asiat ovat järjestyneet niin onnellisesti, että on viikkoja, jolloin hänen luonaan käy joku jopa päivittäin. Sosiaalista elämää riittää. Pääsee harjoittamaan jutustelun jaloa taitoa. Käy sukulaisia, ystäviä ja naapureita, ja meidän hoivanantajien lisäksi ainakin yksi tervehtijä ystäväpalvelusta. Yksinäistä ei juurikaan ehdi tulla.  

Edesmennyt puolisokaan ei tunnu Raijasta etäiseltä. Hän piipahtaa muistelujen kutsumana, kuin tarjoten lohduttavaa läsnäoloaan. Joskus se tuntuu niin hämmentävän todelta, että Raija miettii, onko mies oikeasti paikalla – vai onko hänellä itsellään kaikki kunnossa. Voiko rakastettu ihminen olla aistiharha? Kuulen kipeän kysymyksen jostakin rivien välistä. Nämä pohdinnat sekä aiemmin koettu puhumisen vaikeus ja lisääntynyt unohtelu yhdistyivät lääkärikäynnillä huoleksi alkavasta muistisairaudesta. Ensiavuksi aloitettiin lääke, joka on kuulunut Raijan aamuihin siitä lähtien.  

Onni on, että Raijalla on ympärillään ihmisiä, jotka osaavat pitää silmänsä auki mahdollisten varoittavien merkkien suhteen ja ilmaista tarvittaessa huolensa. Itse hoivanantajan roolissani tarkkailen myös herkällä silmällä onhan kaikki hyvin ja huomaanko käyttäytymisessä jotain poikkeavaa. Hyvä asia tässä työssä on, että Kotona Asuen Seniorihoivan hoivanantajille järjestetään Alzheimerin taudin ymmärtämiseen ja käytösmuutosten kanssa toimimiseen opettavia koulutuksia. Alzheimer-koulutus on tärkeä osa omiakin kehitystavoitteitani hoivanantajana. Tällä kertaa tapaamiseemme Raijan kanssa sisältyi kuitenkin kehittymistä lähinnä keittiötaidoissa: valmistimme yhteistuumin itselleni aivan uuden ruokalajin, siskonmakkarakeiton. Ja kyllä maistui!  

Hoivanantaja, Johanna 

HOIVANANTAJAN PÄIVÄKIRJA: Miten minusta tuli hoivanantaja?

Kesäkuussa aloitan uuden työni Kotona Asuen Seniorihoivan hoivanantajana. Työhöni kuuluu palvella kotona asuvia ikäihmisiä, tukea heidän arjessa selviytymistään ja olla seurana, tukena ja turvana päivän askareissa. Itse asiassa työskentelin muutaman vuoden hoivanantajana jo 2010-luvun alussa, kunnes jäin äitiysvapaalle. Palaan työhön reilun kuuden vuoden äitiysvapaani jälkeen. Se, että päädyin aloittamaan tämän työn, ei ole vain sattumaa vaan tunnen jatkavani työtä, johon olen luotu ja tottunut jo pienestä pitäen. Miten minusta oikein tulikaan hoivanantaja?

Alakouluikäisenä leikin isosiskoni kanssa palveluautoa, joka palveli toista vuorollaan tietyn ajan (muistaakseni tunnin). Sille sai antaa mitä tahansa tehtäviä, joihin tarvitsi apua. Yleensä ne liittyivät oman huoneen siivoukseen. Palveluauto viikkasi puolipitoiset vaatteet hyllyyn, vei likaiset pyykkikoriin ja kuljetti astiat, roskat ja lehdet pois nopeasti ja iloisesti.

Kumpi meistä liekään leikin keksinyt tai nimennyt, mutta nimi taisi kimmota juurikin tavaroiden kuljetustehtävistä. Toinen, yhtä tärkeä erityisvarustelu oli jutustelu. Palveluauto auttoi sekä piti seuraa. Yksin siivousrupeama olisi ollut tylsä, edennyt puuduttavan hitaasti – tai mitä todennäköisimmin jäänyt kesken. Siivoaminenkin tuntui hauskemmalta, kun sitä täydensi palvelemisen ilo.

Lukioikäisenä kävin 4H-yhdistyksen palkkaamana ”seuraneitinä” palvelutalossa asuvan yksinäisen rouvan luona. Keitin kahvit, luin Väinö Tannerin elämäkertaa, tiskasin, etsin kadonneita tavaroita, kävelyillä ihastelimme ennätyssadosta notkuvia pihlajia.

Aikuisiällä toimin kaupungin palkkalistoilla henkilökohtaisena avustajana. Kävimme kaupoilla, virastoissa, kasvitieteellisessä puutarhassa, sienessä, elokuvissa, sukujuhlissa ja teatterissa. Teimme pihatöitä, kirjoitimme lehtiartikkelia, siivosin, silitin, kirjoitin joulukortteja ja sähköposteja, laitoin ruokaa, lenkitin koiraa, pesin pyykkiä, hoidimme kotitalouskirjanpitoa. Kaiken lomassa jutustelimme, jaoimme elämää yhdessä. Olin tilanteen mukaan enemmän tai vähemmän näkyvä ja kuuluva jatke; apukädet, -jalat, -silmät, -korvat… Valmis melkein mihin vain. Yhtäkkiä ymmärsin työnkuvani: olin taas palveluauto. Lämmin muisto lapsuudesta oli kulkenut mukana kaikki vuodet ja muovautunut työnkuvaksi.

Suomessa liikkuu myös toisenlaisia palveluautoja, joita hälytetään koteihin turvarannekkeella ja turvapuhelimella. Toisinaan uutisoidaan palvelun epäonnistumisesta. Turvaranneke ei toiminut, avuntarve arvioitiin väärin ja asiakas odotteli apua tuntikaudet, tai asiakkaan kotona käytiin, mutta hän jäi edelleen yksin ongelmansa kanssa. Osa turvattomuudesta ja huonosta palvelusta koetaan jopa senioreiden hoitoon ja asumiseen erikoistuneissa laitoksissa, joissa avun ja hoivan pitäisi olla itsestäänselvyys. Apukäsiä ja -jalkoja on palkattu liian vähän.

Haluan olla mukana työssä, jossa taistellaan noiden pelon ja turvattomuuden hetkien vähentämiseksi. Haluan astua työvuorooni hoivanantajana samalla asenteella kuin muinoin siskoni palveluautona: ”Tämä on sinun aikaasi – miten haluat, että se tänään käytetään?” Ollaan, tehdään ja mennään yhdessä. Se antaa voimaa, meille molemmille.

– Hoivanantaja, Johanna