Anna on väsynyt. Hänen katseensa paljastaa sen heti ulko-ovella. Kun kyselen, miten viikonloppu on sujunut, kuulen toisenkin syyn alavireiseen olemukseen: rakas serkku on menehtynyt eilen. Nyt tarvitaan aikaa ja korvia.
Istahdan kuuntelemaan, kun Anna kertoo tuntojaan ja juo samalla aamuteensä loppuun. Puheet kiertelevät pois nukkuneessa serkussa, muissa sukulaisissa, yhteisissä muistoissa – ja ajelehtivat hiljalleen kohti alkaneen viikon haasteita ja aikatauluja. On käytävä verikokeissa, varattava aika jalkahoitajalle, haettava apteekista lääkkeitä, tilattava taksi sydänlääkäriin, jota Anna on kovasti odottanut. Vuosi on pitkä aika odottaa, etenkin kun on huoli siitä, että sydämen voimat hiipuvat – tahdistimen avusta huolimatta.
Kauppaankin olisi lähdettävä. Ehdotan, että voin vallan hyvin hoitaa ostokset yksin tällä kertaa, mutta Anna tarvitsee liikettä ja tekemistä surunsa keskelle. Kädet tuntuvat voimattomilta ja kankeilta, ja kauppalistan kirjoittaminenkin on niin kömpelöä, ettei tekstistä saa selvää, Anna harmittelee. Muistuttelen, että esimerkiksi juuri sitä varten olemme me, hoivanantajat, että arki kotona sujuisi notkeammin. Anna hymyilee ja työntää haparoivan ostoslistan alun minulle.
Askel painaa, ja niin varmasti ajatuksetkin, kun teemme tavanomaisia kierroksiamme isossa kaupassa. Välillä Anna istahtaa rollaattorin istuimelle lepäämään. Hengitys pihisee. On kuin perunakattila porisisi keuhkoissa, Anna kuvailee tuntemuksiaan. Onneksi on kukkia! Niiden voimalla Anna menee läpi vaikka mistä. Valitsemme kauniin neilikkakimpun keittiön pöydälle. Kaikki tarvittava löytyy nopeasti, sillä osa listan aineksista karsitaan pois. Annalla ei nyt riitä intoa ja voimia kokkailuun. Muistuttelen hänelle, että pakastimessa on yllin kyllin ruokaa valmiina.
Lyhyellä tähtäimellä eteenpäin
Kotona päällystän muutaman voileivän Annan vahvalla lempijuustolla ja keitän hänelle kahvit. Niiden äärellä elämänsä tarinakerää purkava Anna kuulostaa surun liikutuksista huolimatta kiitolliselta. Kuuntelen samalla kun puran ostokset kaappeihin ja siistin keittiötä. Anna käy läpi vaiheitaan kuin koostaisi muistelmateosta elämästään. Kokemukset asettuvat aikajanalle asuinpaikan, terveydentilan ja ihmissuhteiden mukaan: ”Silloin kun vielä näin kunnolla… Silloin kun ei vielä ollut rollaattoria… Silloin kun mieheni vielä eli…”
Anna on ehtinyt paljon – kahdeksalla vuosikymmenellä. Sydänleikkauksia ja pallolaajennuksia on tehty monta, ja omat operaationsa ovat tuoneet myös silmät, vatsa, jalat ja allerginen iho. Silti elämä on ollut hyvä. Monesta on selvitty. Huomasin kuitenkin jo tuttavuutemme alussa, ettei Anna halua miettiä elämäänsä liian pitkälle. Hänen läheisin ystävänsä on omine vaivoineen juonessa mukana. Pilke silmäkulmassa, mutta puolitosissaan he tähtäävät seuraavaan merkkipaaluun: ”Eletään tässä nyt ensin syntymäpäiviini saakka, jos eletään… Kohtahan se on vappukin, jos tässä nyt sinne asti eletään… Seuraavaksi äitienpäivä, saapa nähdä päästäänkö sinne asti… Vieläköhän sitä yhden juhannuksen näkisi… Jos tässä vielä lumentuloon asti eläisi… tai jouluun.”
Anna suhtautuu lempeästi kaikkeen, jopa elonpäiviensä määrään: tulkoon mitä on tullakseen. Huumori, tyyneys ja kiitollisuus auttavat. Mikäpä on arjesta nauttiessa, kun on katto pään päällä, juttukavereita, auttavia käsiä (ja silmiä), voimien mukaan liikettä ja virikkeitä, äänikirjojen avaamia maailmoja, kotikeittiö jossa touhuta, lähellä vakiokauppa laajoine valikoimineen. En silti voi olla huomaamatta, miten väsymys on viikko viikolta saanut Annasta enemmän otetta.
Ei kulu montaakaan päivää, kun saan toimistoltamme viestin: Anna on poissa, menehtynyt kotiinsa. Voimat hiipuivat, sydänkö väsyi? Ehkä keuhkot? Oli hänen aikansa lähteä, ja hän oli lähtöön valmis.
Muistoja yhteisiltä maanantaipäiviltämme putkahtelee mieleen vielä usein. Tapasimme reilun vuoden ajan kerran viikossa. Muistan Annan sanoja, hymyjä, tapoja, tarinoita, sanaleikkejä, mieltymyksiä, toiveita. Ennen kaikkea muistan, miten paljon hyvää hän ehti sanoa ja tehdä ihmisille lähellään. Uskon, että hänen lempeytensä jätti moniin jäljen. Minuun ainakin; saintpaulian muotoisen.
Lepää rauhassa, Anna. Oli ilo tuntea sinut.
– Hoivanantaja, Johanna
