Työvuoroni Annan luona alkaa taas yhteisestä kauppareissusta. Viipyilemme pitkään kukkahyllyjen väliköissä. Viime kerralla keskityimme elintarvikkeisiin ja remontin vuoksi mullistuneen kaupan ihmettelyyn. Nyt opin uuden ja suuren asian: Anna rakastaa kukkia. Niiden värisävyt ja vivahteiden yksilöllisyys kiehtovat häntä, vaikka ne onkin nostettava hyvin lähelle silmiä, jotta hän näkee kunnolla.
Olen uudenlaisen, mutta mieluisan haasteen edessä: kuvailen parhaani mukaan, mahdollisimman tarkasti erikoisia, lilan ja valkean kirjavia orkideoja, joiden terälehdissä risteilee verisuonimaisia kuvioita. Käymme läpi kaikki harvinaiset yksilöt koukeroineen ja valitsemme huolella kauneimman. Annan miniä saa sen pian syntymäpäivälahjaksi. Kaikessa mahdollisessa – joskus jopa yli voimiensa – Annaa auttavalle sydänystävälle valikoidaan ruukkuruusu, jolla myös on oma harvinaislaatuinen värinsä: sekä vaaleanpunaisia että valkoisia kukkia.
Itselleen Anna valitsee ”jos nyt vielä yhden” saintpaulian, edellisten lisäksi. Ehdottomasti tummanvioletin.
Kesäpihaosastolta mukaan pääsee kaksi tähtisilmää, kahdeksan pientä orvokkia ja multasäkki. On aika päästää parvekekukat ruukkuihinsa.
Terälehtien kertomaa
Kotona raivaamme keittiön ikkunalaudalta ja pöydältä tilaa uusille kukille. Satonsa luovuttaneet yrttiruukut joutavat pois, samoin jouluasetelmasta jäänyt, kuivakka minisypressi. Kannan nuutunutta vihreää biojätteeseen isolla kädellä. Jäljelle jää kymmenen kukkaa ja pari yrttiä. Lopuksi kastelen kaikki paikkansa ansainneet yksilöt ja istumme välipalalle. Anna jakaa rakkaimman saintpaulia-muistonsa. Se oli harvinainen hetki, jolloin hänen isosisko kutsui huoneeseensa.
”Tule katsomaan, miten nätisti saintpaulia kukkii”, sisko pyysi, ja yhdessä he ihastelivat ihmettä kirjoituspöydällä. Anna on maalannut muiston värisen saintpauliataulun lahjaksi edesmenneen siskonsa pojalle. Haaveissa on maalata toinen taulu toiselle pojalle. Edellisestä maalauskerrasta on jo parikymmentä vuotta, ja olen aistivinani hienoista rimakauhua. Pääsisinpä näkemään, miten teos alkaa hahmottua.
Välipalan jälkeen on multapuuhien vuoro. Lasitettu parveke on kansoitettu monenlaisilla ruukuilla, joista kahteen istutan orvokit ja tähtisilmät. Yhdistelmä on kaunis ja lämmittää kesäistä mieltä entisestään.
Nurkassa kurkottelee kärhö, joka minun silmiini näyttää syksyisine lehtineen menetetyltä tapaukselta. Anna kertoo siellä kuitenkin piilevän elämää ja ohjeistaa työntämään ruukkuun ravinnepuikon. Lopuksi kastelen mullan, ja jäämme odottamaan, milloin on aika. Ehkä jo ensi kerralla näkyy silmuja, kun iltapäivän aurinko tekee taikojaan.
Anna esittelee myös sitkeän, jo vuosia mukana kulkeneen ja parvekkeella talvehtineen aarteensa, mintun. Sen kuivuneita lehtiä murennellessa raikas tuoksu tuntuu maskinkin läpi. ”Yksi lehti mukin pohjalle ja kiehuvaa vettä päälle, niin oi miten ihanan teen siitä saa”, Anna hehkuttaa. Hän kuitenkin epäilee, ettei luottoystävä heräile enää uuteen kukoistukseen, sillä se ei ole saanut vähään aikaan lainkaan vettä. Onneksi tilalla versoo nyt paljon uutta. Kotimatkalla myhäilen, miten hienoa on auttaa pienissä asioissa, jotka tuovat niin valtavasti iloa, ja olla mukana seuraamassa kasvun aikoja.
Hoivanantaja, Johanna
